sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Luopumista



Meidän Tyynellä ei ole enää hoitopöytää. Hoitopöydän virkaa toimitti tavallisen lipaston päälle tehty rusetein somistettu alusta. Haikeinmielin nyt purin tämän viime keväänä sommittelemani vaaleanpunaisen kokonaisuuden, jonka itse ompelin. Meidän vauva on kasvanut isoksi, seisookin jo.

Hoitopöydän tai nyt siis lipaston päällä on Anne Mäkelän kaunis grafiikkatyö Hyvää Huolta. Tästä työstä on tullut minulle todella rakas näiden kuukausien aikana, kun päivittäin rakkaudella sen alla vauvaani hoivasin; rasvailin ja pikku varpaita suukottelin. Työ seinällä kehoittaa edelleen pitämään hyvää huolta lapsistani, puuhasteleehan siinä kolme lasta. Ja kun tarkkaan katsoo se neljäskin siinä vilahtaa...Apua!

Vaikka hoitopöytää ei enää ole, haluan vielä hetken pitää sukulaisilta lainassa olevaa vauvan rottinkisänkyä esillä. Tyyne ei koskaan kelpuuttanut sänkyä omakseen vaikka Sisustusliike Harmonian Kirsi niin kauniin katoksen siihen ompelikin. Samasta kankaasta teetin Kirsillä myös sänkyyn peiton ja lampunvarjostimet läheisen lipaston päälle.

Poikkesin tänään entisellä työpaikallani sairaalassa viemässä asiakkaalleni tavaratilausta. Sain siellä hyvin lämpimän vastaanoton ja pitkän halauksen vaikken talossa töissä ole enää vuosiin ollutkaan. Edelleen paikka niin kotoisalta tuntuu, että yritin vanhasta tottumuksesta rakennukseen mennä sisälle henkilökunnan ovasta. Tuli ihan ikävä niitä öitä kun valvoimme ja kiipeilyreissuista juttelimme työn lomassa. Haikeinmielin kerroin muuttosuunnitelmistamme, ikävä tulee.

Mumma oli meillä viettämässä viikonloppua, saattelin hänet ilalla junaan. Mukavan viikonlopun jälkeen haikeat olivat lastenkin mielet kun läksiäishaleja antoivat. Onneksi pian taas nähdään!

Kirjoituksen välissä kävin antamassa vielä iltahömpsyt maitoa Tyynelle. "Ihan vauvalta se vielä näyttää vaikka ei hoitopöytää enää omistakkaan" totesin onnellisena. Ja pieni hampaaton suu taipui hymyyn juuri ennen nukahtamistaan.

2 kommenttia:

olivieno kirjoitti...

Kaunista ja suloista. Sitä se on pienen kanssa, se kasvaa aivan liian nopeasti. Haikeata mutta samalla on niin mukavaa kun arjen touhut helpottuvat.

Noora - Huldan Huone - www.huldanhuone.fi kirjoitti...

Niinpä niin, aika menee aivan liian nopeasti. Mutta kovaa vauhtia mennään myös kevättä kohti, valon määrä lisääntyy kokoajan!
Kiitos kommentistasi! Yritän uskaltaa jättää merkin itsestäni kun sinun luonasi taas kyläilen. Se vaatii niin paljon uskallusta...